keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Taipuu vaan ei taitu

Tapani-myrsky toi vahinkoa monille mutta onnea minulle. Miten siinä niin kävi?


Menimme urheasti miehen kanssa mökille Turun suuntaan tapaninpäiväksi. Koko matkan ajan kuului autoradiosta liikennetiedotteita myrskytuhoista tihenevään tahtiin. Tiesimme jo, että sähköt olisivat määränpäässä poikki, mutta jatkoimme urheasti matkaa, vaikka jossakin vaiheessa meinasi jo uskallus loppua.


Perillä näki, että aika tavalla oli metsikköä riepoteltu. Silti suurin osa puista oli pystyssä. Olen aina ihaillut sanontaa taipuu vaan ei taitu, ja tämä sanonta oli ikään kuin tullut lihaksi maisemassa. Puiden taistelutahdon edessä oli vaikea perustella, ettemmekö jäisi yöksi. Siispä saunaa lämpimäksi ja illallista kehiin. 

Tämä puu taipuu Suomen Turun sijaan Reedsissä, Englannissa,
ja aikakin taitaa olla eri. Mutta pieni anakronismi sallittakoon...
(Kuva: Wikimedia Commons).
Pilkoin takki päällä taskulampun valossa vihanneksia foliopaketteihin kertakäyttöveitsellä ja olin ihan suunnattoman onnellinen. Miehen lämmittäessä saunaa luin kirjaa ja nukahtelin. Ja joulukuun syksyisessä lämpötilassa kelpasi grillata. 


Saunaa lämmitettiin pitkään, että yöpymispaikkamme saunakamarikin lämpenisi. Nukahtaessani noin yhdeksän aikaan illalla mittari näytti kuuttatoista. Pukeuduin siis kaksiin housuihin ja kahteen pitkähihaiseen kahden peiton alla. Liika on liikaa. Keskellä yötä heräsinkin sitten jonkin sortin lämpöhalvaukseen, kun lämpötila ei ollutkaan laskenut, vaan mittari näytti yli kahtakymmentä astetta.


Mitä tästä opimme? 
1) Nukkuessa voi tulla liian kuuma. (Mies on ikionnellinen tästä myönnytyksestä.)
2) Sähköttä tein juuri niitä asioita, joista eniten nautin ja joihin minulla ei muka ole aikaa. Laitoin ruokaa, luin, saunoin, lepäsin. Ihanan yksinkertaista.

Lääkitys kohdillaan.
Kaikesta huolimatta matkalta mukaan tarttui pieni flunssanpoikanen, jota nyt parantelen lempeällä inkivääri-hunajateellä. Mutta ei se mitään. Minulle mökkireissu oli ihana pieni seikkailu.


Ymmärrän toki, että useampi vuorokausi näissä olosuhteissa olisi karsinut ylimääräisen hempeilyn minustakin. Toivon voimia kaikille myrskytuhoista kärsiville!


P.S. Olen aloittanut Kutri.netin Huippuvuosi 2012 -kysymyksiin vastaamisen. Suosittelen! Omia menneen ja tulevan puimisiani sekä toivottavasti myös konkretiaa luvassa viimeistään vuodenvaihteessa!

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Menestystarina


Kuuntelin tänään ajomatkalla mummolaan radiosta aivan loistavan keskustelun menestymisestä. YLEX-kanavalta tulleen ohjelman nimi oli niinkin luotaantyöntävä kuin Korjaussarja, mutta parin tunnin ajomatka kului hujauksessa.

Komissio esitti muutamia varsin varteenotettavia määritelmiä menestymiselle. Tässä pari päällimmäistä.

Menestynyt ihminen tekee asioita, joista hän nauttii. 
Tämä on kenties lähempänä onnellisuuden määritelmää kuin menestymisen mutta tavoittelemisen arvoista joka tapauksessa. Elämä  ei ole kilpailu, jossa voittajaa odottaa suurin rahasäkki tai upein työpaikka. Eräs keskustelijoista (jota vahvasti epäilen Teemu Arinaksi) ehdotti, että joskus menestyminen onnistuu parhaiten, kun jättää samalta viivalta kilpailemisen muille ja keskittyy siihen, mihin itsellä 0n taipumusta, intoa ja palava tahto. Silloin keksitään omat säännöt ja opitaan omat läksyt.

Menestyminen on toisten antamaa arvostusta ja erottumista. 
Siksi sitä on itse vaikea arvioida. Jos asetettaisiin rinnakkain joukko ihmisiä ja pitäisi nimetä, kuka on menestynyt, valintoja olisi tehtävä. Erottumista ja erottautumista siis väistämättä tapahtuu, vaikka mittarit olisivatkin jokaisella erilaiset. Itse pitäisin luultavasti joukon menestyneimpänä sympaattisimman oloista tapausta, joka olisi tuossa rivistössä seisoskellessaan ehtinyt tutustua vieruskavereihinsa ja jonka silmät hymyilisivät aidosti. Kuvaukseen sopiva henkilö olisi sinut itsensä kanssa ja viihtyisi elämässään olematta silti itseriittoinen. Hänen kanssaan olisi luultavasti myös erittäin miellyttävää työskennellä.

Kuka hän sinun mielestäsi on?
Yhtä kaikki, tuon radio-ohjelman jälkeen jäin pureskelemaan muutamaa isoa kysymystä. Koska menestyminen liittyy niin kiinteästi siihen, mitä pitää tavoittelemisen arvoisena, on ensin määriteltävä tavoitteensa. Ja se onkin yllättävän vaikeaa. Tässä kohtaa on jo helppo luovuttaa.

Ja jos tavoitteet ovatkin selvät, mistä saisi varmuutta tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, miten luoda edellytykset tavoitteidensa saavuttamiselle ja mistä saisi voimaa kohdata edessä olevat haasteet? Urakan ylivoimaisuus voi saada hakemaan turvallisempaa polkua. Mutta kun ne turvalliset polut vievät aivan eri paikkaan!

Minne olet matkalla?

Jälleen kerran päädyin samaan johtopäätökseen. Valintojen merkitystä omassa elämässä ei voi liikaa korostaa. On valinta, jos päättää hypätä ympäripyöreiden työpäivien oravanpyörästä elämään omaa elämäänsä. Ja sekin on valinta, jos jättää ihmissuhteensa hetkeksi heitteille kiireisen työprojektin ajaksi, luottaen siihen, että senkin jälkeen on jotakin, jonka luokse palata. Jossakin välimaastossakin on luullakseni mahdollista elää onnellista ja tyydyttävää elämää.

Menopeli.

Törmäsin jokin aika sitten määritelmään kolmesta tavasta seilata elämän merellä: sitä voi ajelehtia ilman päämäärää, kaasuttaa moottoriveneellä tavoitettaan kohti olosuhteista välittämättä tai purjehtia matkasta nauttien ja luovimalla tuulten mukaan. (Ajatus oli Michael Neillin, mutta törmäsin siihen Katri Mannisen blogin kautta.) 

Viime vuosi on selvästikin mennyt moottoriveneessä, mutta kevääksi vaihdan hitaampaan menoon. Perille pääsen joka tapauksessa.

Mukavia vuoden viimeisiä päiviä! 




Kuvat: Wikimedia Commons.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Toteemiesineet



Olen todella huono suunnittelemaan joululahjaostoksia. Harhailen kivoissa kaupunginosissa ja hypistelen kaikkea ihanaa. Koska nykyään ostan lahjat lähinnä perheelle, ei oman maun mukaisista putiikeista välttämättä löydykään sopivia paketteja. Lopputuloksena on aika usein joululahja tai pari itselleni siinä sivussa. 

Erään tällä tavalla itselleni päätyneen esineen symboliarvon hoksasin vasta seuraavana päivänä. Beefin myyjäisistä tarttui matkaan TitiMadamin lintuhäkkiriipus.


Vapautuvan linnun symboliikka oli loman kynnyksellä selvästikin vastustamaton.  Mutta niin on kyllä itse korukin. 

Toinen tämänsyksyinen hankintani, johon sisältyy ihan oma merkityksensä, on tämä käsilaukku. 

Is there a doctor bus driver in the house?


Luulin ostaneeni Kaivarin kanuunasta vanhan lääkärinlaukun, kunnes eräs työkaveri kummasteli, että onko minulla todella bussikuskin laukku ihan arkikäytössä. "Ei kun tämä on lääkärinlaukku, ostin kirppikseltä", yritin. "Kyllä se on bussikuskin. Mulla on ollut tuollainen. Avaapas. Katso, tuossa on paikka kolikkorengillekin." "No entäs tämä lukon paikka tässä ulkopuolella?" "Juurikin niiden rahojen turvaamista varten." Minä kun olin kuvitellut lukon suojelleen lääkepullosia!

Laukkuparka koki hetkessä yllättävän statuksen laskun. Juttu on kuitenkin niin sympaattinen, että tykkään sen takia siitä vain enemmän. Sitä paitsi laukun sisäosastot ovat näillä mitoilla suorastaan nerokkaat. Hiuslakka ja harja pysyvät omassa osastossaan siististi pystyssä, ja huulipunat, avaimet ja muu pikkutavara sivutaskussa.


Minneköhän päädyn näillä matkatavaroilla? Alitajunta valitsi eläinkorujen joukosta vapautuvan linnun onnenamuletiksi, ja matka taittuu joukkoliikenteessä mutta kuskina. Katsotaan.

Sillä välin toivon oikein onnellista joulua juuri sinulle. Ja rauhaa päälle maan.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Sitä saa mitä tilaa


Tähän väliin sananen listojen hienoudesta.

On hyvä, jos on hetkisen ehtinyt miettiä, minne on matkalla. Ja jos suunta on hakusessa, tehdään lista. Kun on ensin selventänyt itselleen, mitä haluaisi itselleen tapahtuvan, on paljon helpompi kulkea sitä kohti. Jos hyvin käy, voi vuoden kuluttua palata listaan ja todeta kulkeneensa oikeaan suuntaan. 


Ehkä siis tämän jälkeen olen yhden listan lähempänä parempaa elämää? 

Nämä ajatukset kirkastuivat eilen eteisen ovenpielessä kahden ihanan naisen kanssa. Kiitos, tiedätte kyllä, keitä olette. Illemmalla saapunut yllätysvieras kuohuviinituliaisineen kruunasi filosofoinnit.

Toinen, hieman kyynisempi näkökulma näihin suuriin Mitä minä haluan -kysymyksiin on, että juteltuani muutaman ikätoverin kanssa elämäntilanteeni muuttui hetkessä vähemmän yksilölliseksi. Voinko todella olla yllättynyt tästä? Nimesinhän syksymmällä avoimesti itsekin eksistentiaalisen vaiheiluni kolmenkympin kriisiksi.

Mutta mikä auttaisi tähän selvästikin yleiseen ongelmaan?


Eräs tunnettu - ja ilmeisen huonosti tepsivä - lääke ainaiseen kiireeseen tuntuu olevan perheen perustaminen. Kyllä minä sitten äitiyslomalla ehdin miettiä, mitä rupean tekemään. (Välihuomio merkkinä siitä, että emme ehkä kuitenkaan turhaan puhu ruuhkavuosista pienten lasten vanhempien kohdalla.)

Jotkut ehkä ehtivätkin mietiskellä, panevatpa pystyyn firmojakin. Tai sitten hortoillaan unen ja valveen rajamailla vuoden verran, ja ajatus ei todellakaan kulje. Sen verran tiedän kuitenkin kertoa, että lasten myötä voi rakentaa terveemmän suhteen työhönsäkin. Ei ole aikaa viilata sähköpostia, kun lapsi on noudettava päiväkodista. Ja hyvä niin. 

Lapset ja aika -teemasta on vielä pakko sanoa, että on ironista, että juuri heistä ajankulun huomaa nopeimmin. Kellon pysäyttäjiksi heistä ei siis ole. Näitä ajatuksia enemmän pohdiskeleville suosittelen reissua elokuviin niin kauan kuin Tree of Life vielä pyörii isolla kankaalla. 



Sain näemmä vastauksen sijaan aikaan yhden ei-vastauksen. Pohdinnat siis jatkukoot!

Siis sittenkin: nyt listoja rustaamaan, onhan joulukin ovella!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Huomaathan tärkeimmän?

Mitä ehtii ja mitä ei? Valinta vaikeimmasta päästä. Ja aina välillä huomaa valinneensa väärin.


Sen sain huomata tänään, kun kummityttö käveli minua vastaan veljen eteisessä. Hänellä oli myös monia muita uusia taitoja sekä hienot etuhampaat, joiden niidenkin ilmestyminen on mennyt minulta ohi. Onneksi veli oli kertonut tekstiviestissä, minkäkokoinen tyttö on. Muuten olisi ostanut ihan liian pieniä vaatteita tuomisiksi.




Kiire hiipii elämään salakavalasti ja valtaa itsellensä tilaa huomaamatta. Pehmeimmät, hauraimmat, rakkaimmat asiat ja ihmiset ovat tämän suhteen ehkä liiankin ymmärtäväisiä.

Jos joskus onkin vauhdikasta, ei hosumisesta saa antaa tulla pysyvää olotilaa. Pitää  muistaa hengittää adrenaliinikuohujenkin keskellä, jotta pystyisi tekemään tietoisia valintoja elämänsä suhteen. Välillä isompia, välillä pienempiä.

Käytän tähän asiaan tunnin, en enempää.
Teen töitä vielä viisitoista minuuttia, sitten lähden kotiin.
En ole nähnyt ystäviäni usempaan viikkoon - olisiko aika asettaa heidät etusijalle?
Nautin tästä - teenpä siis tätä useammin!

Alkaa tuntua siltä, että olisin valmis tekemään kierroksen Akateemisen elämänhallintaosastolle... Lomalla ehkä ehtisin lukeakin. Onko suosituksia?




Kuva: Wikimedia Commons.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Nainen liikkeessä

Loma tulee aina oikeaan aikaan. Mutta ne viimeiset päivät sitä ennen… 

Yhden naisen viestintäosasto on saanut aikaan viime päivinä seuraavaa: logo- ja ilmeuudistuksen viimeiset rutistukset ennen vuodenvaihteen lanseerausta, 18 h intranetin rakennesuunnittelua, firman juhlavuoden päätapahtuman tiimitys.

Pari viimeistä päivää ovatkin olleet uskomatonta vikellystä paikasta ja projektista toiseen. Yöt ovat jääneet lyhyiksi ja töitä olen tehnyt unissanikin, sen mitä olen nukkunut.

Viime yönä olin hetken käärmeissäni, kun työasiat tekivät nukkumisesta mahdotonta. Mutta sitten tajusin, että oikeastaan se ei haittaa: tällaista kiirettä kestää enää hetken, ja voin sanoa olevani jokaikisestä projektista ylpeä ja innoissani. 

Pikkujouluissa työkaveri sanoi, että olen nainen paikallani. Ehkä olenkin.


Aamu nro x.


sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Silitystä

Silittäessäni tänään mietin, miten tärkeää silittäminen onkaan. Siis ei paitojen vaan ihmisen.


Silitys on sellainen kosketus, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin tuottaa mielihyvää toiselle ja itselle. Voi silittää toisen käsivartta kotisohvalla tai sipaista ystävän hiuksia vaikka ne olisivat ihan hyvin. Silti kosketus ei ole merkityksetön. Ihminen tarvitsee kosketusta.


Puhuin tänään Atlantin toisella puolella asustavalle ystävälle. Häntä voin halata ja silittää vasta helmikuussa. Juttelisimme hyvin todennäköisesti täysin samoista asioista kasvokkainkin, mutta silti kokemus olisi todellisempi, jos olisi mahdollista häntä koskettaa ja sanoa siten äänettömästi: kyllä, minä olen tässä.


Uskon, että ilman kosketusta ihminen alkaa epäillä omia rajojaan. Onko tämä käsi olemassa, jos siitä ei kukaan pidä kiinni? Ovatko nämä huulet olemassa vain syömistä varten?


Onhan sitä olemassa, vaikkei kukaan koskettaisikaan tai ei pystyisi toisen kosketusta tuntemaan. Eikä se tekisi tietenkään itse elämästä vähäpätöisempää. Itselleni ja läheisilleni  - ja tietysti kaikille muillekin - toivoisin kuitenkin kosketustentäyteistä elämää ja sellaista vanhuutta, joka ei tulisi niin yksin, että ainoa kosketus olisi kanyylin tai vaipan vaihto.


Paitojen silitys on tässä yhteydessä vähemmän tärkeää, mutta on silläkin paikkansa tässä maailmassa. Silitin miestä ja silitin miehen paitaa. Molemmat kertovat että rakastan.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Harmauden ylistys

Aamu:
Pikkujoulujen jälkeinen päivä ja ulkona näyttää tuolta. Onneksi ei tarvitse lähteä minnekään.





Päivällä:
Harmaus saa hakemaan turvaa teekupista ja viltistä.

Lautasella joulukalenterin luukut yhdeksän ja kymmenen.


Makaronilaatikko on parasta turvaruokaa.

Jälkiruoaksi ruusuvedellä maustettuja hedelmiä.

Joutilaisuus tekee joskus niin hyvää. Eilisen touhukkuus vaati aamutakkipäivän. En ole vieläkään pukeutunut enkä tehnyt juuri mitään ruoan lisäksi. Ehkä sen ansiosta olo on näin levollinen.


Miten arvokkaita ovatkaan hetket, jolloin ei tarvitse ajatella mitään!


keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Urasuunnitelmia

Ensimmäisessä kirjoituksessani taisin kirjoittaa jotakin epämääräistä tavoitteiden saavuttamisesta. Tarkennetaan nyt vielä varmuuden vuoksi, että viittasin niillä töihin.


Töissähän on se jännä puoli, että niitähän on ihmisellä oltava, mutta melko usein niistä on joko pulaa tai niitä siunaantuu yli tarpeen. Olisikin hienoa, jos voisi satsata määrän sijasta laatuun. Tehdä töitä keskittyneemmin ja käyttää vähemmän energiaa vähäpätöisiin asioihin.


Kirsi Piha kirjoitti jokin aika sitten Option (nro 17/2011) Aikapoliisi-palstassaan ajanhallintaoppaasta, joka käsittelee juurikin tätä ongelmaa: jos on pakko nielaista inhottava, sätkivä sammakko (epämieluisa työ), on se parasta nielaista heti aamulla eikä vatvoa asiaa koko päivää.



Oppaan neuvo on, että koska emme kuitenkaan ehdi tehdä kaikkea haluamaamme, vähäpätöiset asiat pitäisi jättää kokonaan tekemättä ja keskittyä olennaiseen. Kuulostaa ylellisyydeltä, johon harvalla on varaa. Tosiasia on, että tällaisia sammakkovalintoja voivat tehdä vain kohtalaisen korkeassa asemassa olevat henkilöt. Johtajan hommiinko siis haluaisin? Vaikea sitä on kuvitella, vielä pitkään aikaan. Vielä on upean paljon opittavaa.


Mutta miten sammakot, kirsipihat ja johtajuus liittyvät omiin suunnitelmiini?  Kun kerran olen luvannut tehdä tavoitteistani julkisia, niin tässä niitä nyt sitten tulee.




Haluan...
1) näköalapaikan, jossa näen viestinnän kenttää mahdollisimman monipuolisesti
2) oppia parhailta
3) näyttää osaamiseni
4) keskittyä olennaiseen


Tarkennetaanpa vielä.
1) Ensi syksynä työskentelen innostavien asioiden parissa hyvien ihmisten kanssa.
2) Kun minulla on riittävästi kokemusta, en jää paikoilleni. Joko ylenen tai jatkan eteenpäin.
3) Kuuntelen itseäni myös silloin. Pysyn rehellisenä näille tämänsyksyisille tunteille, jos ne vielä ovat olemassa.
4) Punnitsen myös oman yrityksen mahdollisuutta.


Ehkä uskaliain haaveeni on tuo viimeinen. Mutta yrittäjyys houkuttelee ja hirvittää. Ja omat taipumukseni tuntien siinä olisi varmasti omat haasteensa. Entä jos joskus määräisin itse oman työtahtini? Tekisin varmaankin vähintään yhtä paljon töitä kuin nytkin.


Entä mitä olen valmis tekemään näiden asioiden eteen? Tähän kysymykseen onkin vaikeampi vastata. Nyt osaan sanoa vain hieman viattomasti, että teen taatusti parhaani.


Siis tyylikkäästi urheilijan sä-passiivilla: Sä annat 110 % ja katsot mihin se riittää.



Leo Mechelin Nokian tehtaan valssipadolla v. 1913.


Kuvat: ensimmäinen Amazon.com, kaksi muuta Wikimedia Commons.

maanantai 5. joulukuuta 2011

Independent woman

Itsenäisyyspäivän pian vaihtuessa päädyin pohtimaan, mitä on naisen itsenäisyys nykyään.


Yksi vastaus on taloudellisen riippumattomuuden ja aseman saavuttaminen liike-elämässä. Toinen äärilaita jättää tuon leikin kovapintaisemmille ja leppoistaa itsensä 50-luvun pullantuoksuisiksi kodinhengettäriksi. Monet yrittävät molempia ja ihmettelevät, kun väsyttää.


Kaikkia ei ole siunattu myötäsyntyisellä liikenaisvaistolla. Pieni katsahdus taaksepäin sen jo osoittaa. Lähellä valmistumista hain itselleni koulutustani vastaavan harjoittelupaikan eteläisestä Helsingistä. Ja miten kävi? Päädyin naimisiin. Vai oliko se sittenkin elämäni diili?


Itsenäisyys taitaa pohjimmiltaan olla kuitenkin sukupuolineutraalia. Se on omilla jaloillaan seisomista, itsestään ja teoistaan vastaamista, joskus myös arjen sankaruutta ja vastamäistä selviämistä. Joskus kivireki painaa enemmän kuin yksi ihminen voi jaksaakaan. Silloin itsenäinenkin ihminen tarvitsee toisen rinnalleen. Itse asiassa se auttaa aika usein.


P.S. Tässä keskustan kauppoihin vielä kerkiäville tärppini itsenäisyyspäivän cocktailpaloihin.


Tilliguacamole-katkarapulastut
Paahtopaistia ja wasabimajoneesia
Ruisnappeja ja silliä
Mätiä paahtoleivällä
Kaupan kakku itse koristeltuna



Tilliguacamole-katkarapulastut
yksi kypsä avokado
1/3 sitruunan mehu
mustapippuria, suolaa
1 vihreä chili ilman siemeniä,  silputtuna
1 valkosipulin kynsi pieneksi silputtuna
kuorellisia keitettyjä tai savustettuja katkarapuja
tilliä
tilli-kermaviiliperunalastuja


Valmista guacamole oman makusi mukaan. Mausta se tällä kertaa korianterin sijaan tillillä.
Kuori katkaravut valmiiksi.
Juuri ennen linnanjuhlien alkamista nosta pussin isoimpien sipsien päälle nokare tilliguacamolea ja muutama katkarapu. Koristele halutessasi tillillä tai mustapippurirouheella.


Paahtopaistia ja wasabimajoneesia
paahtopaistiviipaleita
majoneesia
wasabitahnaa tai -pulveria (saa esim Tokyokanista)


Hidas:

Paista edellispäivänä täydellinen rosé-kypsyinen paahtopaisti ja viipaloi seuraavana päivänä.
Valmista majoneesi kananmunista ja öljystä.
Mausta majoneesi varovasti veteen sotketulla wasabipulverilla.
Sivele paahtopaistit wasabimajoneesilla ja askartele elegantteja cocktailtikkuja.


Leppoisa:
Maksa itsesi kipeäksi valmiista paahtopaistiviipaleista (kuten minä tein).
Sotke vähän (vähitellen!) wasabitahnaa kruunumajoneesiin. Älä käytä kevytmajoneesia.
Sivele majoneesia paahtopaistiviipaeille ja kääri rullalle.


Ruisnappeja ja silliä
rapeita ruisnappeja
voita
silliä, esimerkiksi sherry tai ranskalainen sipuli
2 keitettyä kananmunaa



Keitä munat ja viipaloi ne jäähtyneinä.
Voitele ruisnapit.
Laita päälle kananmunaviipale ja sopivasti silliä.
Tillinoksa ei ole pahitteeksi, jos sitä ei ole joka ruoassa päällä.


Mätiä paahtoleivällä
...on juuri sitä, miltä se kuulostaakin. Leivät paahdetaan ja annetaan jäähtyä. Voidellaan ja pannaan päälle loput ihanuudet sekaisin sotkettuna.


150 g kirjolohenmätiä
1/2 pakettia vehnäpaahtoleipää
voita voiteluun
1 dl kermaa vaahdotettuna
1 pieni sipuli silputtuna
valkopippuria, suolaa


Kaupan kakku itse koristeltuna
pakastejuustokakku (vadelma)
puolikas granaattiomena
mansikoita

Kaiken näpertelyn jälkeen ajattelin säästää itseäni jälkiruoan kohdalla. Katsotaan meneekö läpi.


Sulata pakastejuustokakku ja -mansikat.
Halkaise granaattiomena ja kerää siemenet talteen. Varoitus: tämä on sotkuista puuhaa!
Koristele kakku keolla graniittiomenan siemeniä ja mansikoita.




Edit:
Kaikki onnistui! Ohjeita hieman tarkennettu.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Soittohommia

Soitin viulua parikymppiseksi, mutta ammatiksi siitä ei ollut. Aina, kun elämässä tapahtui, viulu jäi ensimmäisenä. Sanomattakin lienee selvää, että viime aikoina en ole soittimeeni koskenut.


Mutta lähitulevaisuudessa on yllättäen parikin iltamaa, joissa olisi tilaisuus jotakin räpeltää. Ensi viikolla kaivan viulun naftaliinista. Tämä on lupaus. Myös teille, rakkaat naapurit.



Ikävöimäni rakennekynnet saavat siis yhä odottaa. Musta kaunotar kutsuu.


Ah well, jos hiukset olivat joskus kruununi, niin kynnet eivät ole sitä koskaan olleet.


Alku aina hankalaa


Esittelytekstin kirjoittaminen on tavattoman hankalaa. Mitä kertoisin itsestäni, mikä kiinnostaisi muitakin?

Pohdin varmasti samaa kuin moni muukin ensimmäistä blogiaan aloitteleva. Kuinka paljon haluan ja voin paljastaa itsestäni, etteivät tunteeni joudu toisten arvosteltaviksi? Kaikki mitä rakastin -blogia pitävän Eevan parin viikon takainen kirjoitus rohkaisi minua eteenpäin: "Minäkin pelkäsin, että jos jaan murusia elämästäni internetissä, ne eivät enää ole minun. Olin väärässä. Nyt ne ovat minun, ja jotain enemmän."

Itse asiassa saan syyttää Eevaa tässä kohden siitä, että tämä blogi perustettiin. Tuo postaus nimittäin sysäsi ajatuksen liikkeelle. Minulla on unelmia ja tavoitteita, jotka haluan toteuttaa, mutta arjen kiireessä en tee riittävästi niiden eteen. Vaan entä jos näistä tavoitteista tekisikin julkisia? Toisiko se unelmien toteutumisen yhtään lähemmäksi?

Tänä syksynä tapahtui jotakin. Olin elänyt pätkäelämässäni pidempää työrupeamaa. Työt tuntuivat kasaantuvan, vaikka olin töissä aika usein koko sen ajan kuin talo oli auki.  Viikonloppuisinkin jouduin valmistelemaan seuraavaa viikkoa. Eräänä iltana tuskailin hiusteni kanssa peilin edessä. Takaraivolla oleva pyörre ei tuntunut asettuvan hyvin mitenkään. Tarkempi tarkastelu osoitti, että sieltä löytyi tutun pyörteen sijaan kalju kohta. Kauhistuin ja itkin.

Olen nyt elänyt kuukauden verran ponnari- ja nutturaelämää. Oikeastaan olen sopeutunut tilanteeseen yllättävän hyvin. Voisi sitä pahempaakin ihmisellä olla, ajattelen. Syy on lääkärin mielestä hormonaalinen. Minä taas olen näiden parin viikon aikana tullut siihen tulokseen, että kehoni yrittää kertoa minulle jotakin.

Tämä blogi onkin omistettu itsensä kuuntelemiselle,  rauhoittumiselle, keskeiseen keskittymiselle.

Tämä ei kuitenkaan ole masennusblogi. Olen perusonnellinen ihminen. Olen ollut vuoden verran naimisissa miehen kanssa, josta tänäkin aamuna häntä katsellessani mietin, kuinka paljon voi toista ihmistä rakastaa. Tämän kaiken keskellä hän ja ystäväni ovat myös tukeneet minua ihanalla tavalla. Rakkautta siis elämässäni riittää, mutta tuo blogini nimessäkin komeileva toinen puolikas, rauha, tuntuu kadonneen jonnekin. Ja sitä aion löytää elämääni tavalla tai toisella.

Mutta se esittely... Yritän ryhdistäytyä. Olen Anna, helsinkiläinen filosofian maisteri, hei vaan hei. Työkseni vastaan tällä hetkellä erään yrityksen markkinoinnista ja viestinnästä. Lisäksi opetan. Pidän juuri tällaisista viikonlopun päivistä kuin mikä nyt on käsillä. Siksi taidankin elää uuden elämänasenteeni mukaisesti ja lähden aamiaisen jälkeen kävelylle, vaikka siellä olisikin vähän harmaata.

Tervetuloa.

Kuva: Wikimedia Commons.