lauantai 28. tammikuuta 2012

Aikalisä


Kävi sitten niin, että valkotakkinen mies kirjoitti sairaslomaa. Ei yhtä eikä kahta vaan viisi päivää. Ensimmäisestä vuorokaudesta olin hereillä noin seitsemän tuntia. Mielenkiintoista kääntää rytmi tällä tavalla ympäri. Nyt olisi sitten aikaa kirjoittaa tännekin, mutta luovuuden kanavat ovat yhtä tukossa kuin poskionteloni.

Silloin kun silmät ovat pysyneet auki, olen käynyt stalkkaamassa suosikkiblogejani uusien kirjoitusten varalta. Eipä ole kuulunut. Miten rasittavaa! Jos joku teistä on käynyt täällä samalla asialla, pahoittelen kovasti. Oman syyni pitkään päivitysväliin kerroinkin tuossa edellä. 
Muutama huomio (ja tuomio) naistenlehdistä
Ajankulukseni olen lueskellut joitakin naistenlehtiä, esimerkiksi Ellen kannesta kanteen. Sen mitä siinä nyt oli luettavaa. Lähinnä lehti koostuu kuvakollaaseista, joiden sekamelskasta ainakaan minä en saa mitään tyyli-inspiraatiota. Ihan kaikkea silmien väsymistä en panisi kuumehoureideni piikkiin. Minussa ei vain taida olla riittävästi materialistia.

Päivittäisannos nostalgiaa on aina paikallaan.
Oliviasta tykkäsin joskus, mutta jotenkin siinä on ikävällä tavalla alkanut näkyä toimituksen kolmekymppisyys. En ole uskaltanut ostaa lehteä sen jälkeen, kun eräs numero oli täynnä äitiysjuttuja. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lehden toimitus saa lapsia, mutta eivätkös perhelehdet ole erikseen? Vauvat ja Kaksplussat ja mitä näitä nyt on.

Trendiä tilasin nuorempana ja tykkäsin kovastikin. Paperilehteä en ollut ostanut aikoihin, mutta innostuin ostamaan sen hiljattain Trendin laadukkaiden blogien innoittamana. Se oli valitettavasti pettymys. Lehti oli melko ohut läpyskä ja jotenkin sekava kokonaisuus. Ehkä trendin pitäisi käyttää hyödykseen enemmän verkkosisältöjään. Googlaamalla löytyi uutinen, jonka mukaan Trendi.fi triplasi kävijämääränsä huippubloggarien avulla. Ikävöin jo nyt tässä kuussa tiensä päähän tullutta Helmi otsalla -blogia, josta sai ihan parhaat tyylivinkit.

Evitassa on ehkä naistenlehtitelineen uudehkoista tulokkaista eniten yritystä, mutta jokin sisällössä ei kuitenkaan vedä ihan loppuun saakka. Tämä on siitä erikoista, että pidän itseäni hyvinkin lehden kohderyhmään kuuluvana. Ruumiin ja hengen hyvinvointi on mainio teema lehdelle, mutta jotenkin kaipaisin hitusen syntisempääkin menoa. Saa nähdä, muuttuuko tilanne, kun lehteä pian uudistetaan.

Millainen sitten olisi täydellinen naistenlehti? 
Naistenlehtiä on ihan valtavasti ja uusia tuntuu putkahtelevan tämän tästä. Minulle täydellistä paria ei vain ole löytynyt. Aloitetaan vaikka sillä, mitä en lehteeni kaipaa. 

Naistenlehdistössä on liikaa terveysfasismia. Riittää, kun ajattelee hetkeä, kun ottaa lehden käteensä. Sitä on kotivaatteissa ja haluaa rentoutua hyvien juttujen parissa. Jos kaikki artikkelit käsittelevät vain täydellistä elämää, kuntoilua ja ruokaa, saattaa siihen asti levollista sunnuntaipäivää viettäneelle lukijalle tulla suorituspaineita.  Sama pätee myös ruokajuttuihin. Kaikkien reseptien ei todellakaan tarvitsisi olla ihan niin terveellisiä. Joskus myös se, mikä maistuu hyvältä, tekee ihmiselle hyvää.

Aina ei tämän alan lehdistössä tarvitsisi olla täysin objektiivinen. Nykyään mielipiteitä saa lukea vain haastatteluista ja kolumneista, mutta minusta persoonaa saisi olla pelissä enemmänkin. Blogimaailmasta voisi hyödyntää hyvällä tavalla omakohtaisuutta. Siinä on oma taikansa, kun karismaattinen ja kiinnostava ihminen lukee kiinnostavia kirjoja tai vaikka vain kokeilee kauneustuotteita ja kertoo, mitä hän niistä ajattelee. En tosin tiedä, miten kävisi toimituksen kosmetiikkalahjojen, jos sävy olisikin kriittisempi...

Luen asiajutut ja tutkivan journalismin mieluiten muualta, esimerkiksi Imagesta. Naistenlehdeltä odotan viihteellisempää sisältöä.

Julkkisjuoruja en myöskään unelmieni naistenlehteen kaipaa. Niissä luotan laatulehti Seiskaan. Eikä yhtään kohotella kulmakarvoja siellä! Seiskalla on vankkumattomat kannattajansa (ja vastustajansa) kaikissa yhteiskuntaluokissa. Olen esimerkiksi käynyt pitkän ylistävän keskustelun tästä aviisista yliopisto-opettajani kanssa. Hän on sentään runoilija ja kirjallisuudentutkija.

Millainen olisi se oikea?
Haluan lukea inspiroivia ja koskettavia tarinoita kiinnostavista kohtaloista. Haastateltavan ei aina tarvitsisi olla julkisuudenhenkilö, sillä tarinamme meillä on jokaisella. 

Jonkin verran höysteenä saisi olla hyötyjuttuja, esimerkiksi vinkkejä parempaan arkeen. Esimerkiksi työelämää ja työhyvinvointia käsitellään hämmästyttävän vähän lehtijutuissa ottaen huomioon kuinka monia se kuitenkin koskettaa ja että sille ei ole (ainakaan laajalevikkistä) erikoislehteä perustettu, toisin kuin vaikkapa viinille ja autoille. Liekö syy tähän se, että useimmat lehtialalla työskentelevät ovat freelancereita?

Ja tähän päälle pitäisi vielä saada sopivasti kauneutta, muotia (mieluiten moderni vintagepalsta!) ja kosmetiikkaa, että voitaisiin puhua naistenlehdestä. Yksinkertaisia ruokaohjeita ja hyviä ruokakuvia katselisin myös mielelläni. 

Miltä kuulostaa? Millainen sinusta olisi täydellinen naistenlehti?



Kuva: Wikimedia Commons.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Työkulttuuriteko?

Tuoreessa Optiossa (1/2012) on juttu Pidä kiinni huipuista, joka herätti siihen, miten erikoista meno työpaikoilla nykyisin on. Jutussa haastatellaan asianajotoimisto Boreniuksen osakasta, joka esittelee ylpeänä toimistonsa henkilöstöohjelmaa. Jutun mukaan firma "kieltäytyi seuraamasta sivusta, kuinka huippupätevät juristit tympääntyivät jatkuvaan työpaineeseen ja lähtivät talosta".


Haastatellun osakkaan mukaan ongelma alkoi kärjistyä, kun muutama vuosi sitten niin sanotun Y-sukupolven edustajat eli 1980-luvulla syntyneet työntekijät ryhtyivät äänestämään jaloillaan ja lähtivät firmasta: "Edellinen ikäluokka eli 1970-luvulla syntyneet tunnistetaan siitä, että he tykkäävät tehdä tosi pitkää päivää ja viihtyvät työpaikalla viikonloppuisinkin. 1980-lukulaiset ovat toista maata. Heistäkin työnteko on kivaa, mutta heillä on elämässään muutakin." Niin joo. Heillä on elämä, jota he haluavat elää.
Työtuoli?
Työkulttuurin koventuminen on ilmiselvää. Pakko on jonkin olla pielessä, kun kalkkiviivoilla ollaan jo kolmenkympin kohdalla. On aivan mahtavaa, että kaikki eivät lähde tuohon leikkiin mukaan. Sillä mitä merkitystä on huipputienesteillä, jos ehdi harrastaa tai viettää aikaa läheistensä kanssa? Hetken jouduin oikein ihmettelemään: enpä olisi uskonut juristien olevan tässä eturintamassa. Mutta lehtiartikkelissa puhutaankin huipuista, ja huipuilla on varaa valita. Sellaisella lähtöpalkalla ei liksan laskeminen vapaa-aikaa vastaan taida tuntua juuri missään. 


Sen sijaan Boreniuksen henkilöstöohjelman kohdalla henkselien paukuttelu on minusta turhaa. Ohjelman ydin ovat nimittäin työryhmät, jotka keksivät yhdessä malleja työnteon ja yksityiselämän yhteensovittamiseen. Olen ehkä hieman asennevammainen, mutta karsastan tällaista konstruktivismia oppituntien ulkopuolella. Oman elämänsä palapelin tuntee jokainen parhaiten itse. 


Me keksittiin se yhdessä! Jes.
Tästäkin näkemyksestäni huolimatta on todennäköistä, että nuokin juristit viihtyvät ohjelman jälkeen töissään paremmin, sillä he ovat saaneet kertoa mielipiteensä ja vaikuttaa työpaikkansa toimintamalleihin. Ihminen on niin vähään tyytyväinen: onni on kun meiltä kysytään mielipidettä ja ratkaisuehdotuksia. Omanarvontunto nousee kohisten. Valitettavan usein parannusehdotusten esittäminen on yksilön kannalta tällaisen prosessin tärkein vaihe.


Välillä joutuu tosin miettimään, onko tämä kaikki puhe työkulttuurista vain etuoikeutettujen höpinää. Keillä kaikilla on varaa sanella, millaista työtä hän haluaa tehdä ja kenen kanssa? Hyvä esimerkki on Microsoftin Tulevaisuuden työ ja unelmatyöpaikan ainekset -video, jolla mm. Mikael Jungner kertoo omia näkemyksiään unelmaduunista. On katsojasta kiinni, miten juttu kolahtaa.




Kuvat: EveryStockPhoto.


Lisää luettavaa Y-sukupolvesta: Varokaa vaara – äiti työpaikalla (Kirsi Piha Microsoftin vierailijablogissa 8.2.2011).
Lisää luettavaa Z-sukupolvesta: Ystäväyhteisöllisyys ja herkkupeppusukupolvi (Vaula Norrena Kauppalehden blogissaan 8.2.2011).

perjantai 20. tammikuuta 2012

Oma tontti

Eräs ympyrä sulkeutui tällä viikolla, kun Eeva Kolu perusti Kauhaa ja rakkautta -ruokabloginsa Hesarin sivuille. Lähestulkoon kokonimikaima blogi sävähdytti aluksi kiusallisestikin, mutta toisaalta: jos jonkun piti tuonniminen blogi perustaa, niin hyvä, että se oli Eeva, jonka kirjoitus sai minut alun perin bloggaamaan.

Kielteinen ensireaktioni kielii siitä, että nämä ovat vaikeita asioita. Olemme tarkkoja luomuksistamme, etenkin hengentuotteistamme. Siinä hötäkässä saattaa jopa unohtua, että tuonkin sanaparin keksi joku kultaisella kuusikymmenluvulla.
Mutta toisaalta: jos on kiivennyt vuoren harjanteelle ja painanut lippunsa maahan, miksei yksinkertaisesti nauttisi omasta saavutuksestaan? Välittämättä siitä, että samaan kohtaan ilmestyy toinen lippu tai että joku vie jopa lippunsa pidemmälle. Saattaahan tässä jopa käydä niin, että joku löytää minun tekstini vahingossa tätä kautta.


Kenet sinä olet valmis päästämään reviirillesi?



Kuva: Wikimedia Commons

torstai 19. tammikuuta 2012

Toimiston tytöt

Olen aina ihaillut sihteereitä. Siis sellaisia stereotyyppisiä: voimapukuihin pukeutuvia, hienovaraista seksikkyyttä tihkuvia. Paitsi että ne todella kääntää sun pään, ovat he mielikuvissani myös älykkäitä ja huumorintajuisia.
Aina yhtä säpäkkä Miss Moneypenny.
Naiseksi kasvamiseeni kuuluikin luontevasti jakkupukuvaihe. Ooh, mikä unelmien täyttymys olikaan päästä työelämääntutustumisjaksolle arkkitehtitoimistoon hoitamaan toimistotöitä. Kampasin hiukseni joka päivä nutturalle, ja hankin tätä tarkoitusta varten jopa muovisankaiset valesilmälasit. Sipsutellessani 15-vuotiaana Kauppalehti kainalossa Isoa Roobertinkatua tunsin todella eläväni unelmaani. 

Elämänarvoni ehkä muuttuivat hieman Espoosta muutettuani, mutta hitunen tuota ihastusta on edelleen jäljellä. Ainakin olen päätynyt elämässäni kohtalaisen usein sihteeriksi: olen toiminut sellaisena muutamassa yhdistyksessä ja järjestössä, ja töissäkin toimin yleensä kokousten kirjurina. Eilenkin toimin toista kertaa erään kulttuuriasioista päättävän joukon sihteerinä. Eräässä kokouksessa nimittäin huomasin ehdottavani: "Eikö näistä kokouksista voisi pitää pöytäkirjaa?" Kaikkihan tietävät, mihin tuollainen repliikki johtaa.

Yleensä kai ajatellaan, että kaikkein kilteimmät ja ehkä ujoimmat lupautuvat kirjaamaan kokouksen keskustelut ylös, jolloin pääsevät itse väittelyiden kirkkaimmasta valokeilasta. 
Voihan se niinkin olla. Mutta minusta sihteerit ovat vain upeita.

Tämä viehtymykseni lienee eräs syy siihen, miksi odotan Mad Menin uutta tuotantokautta niin innokkaasti...

Toimiston valtiattaret.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Mitä seuraavaksi?

Kun nykyistä määräaikaista pestiä on jäljellä puolisen vuotta, alkaa olla aika miettiä seuraavia siirtoja töiden suhteen. Mikä olisi paras tapa virittäytyä työnhaku-urakkaan?  Pari vuotta sitten, valmistumiseni aikaan, koin melkoista maailmantuskaa samasta syystä. Silloin kirjoitin näin:

NEET on kaunis lyhenne sanoista Not in Employment, Education or Training. Siis työtön, jolla ei ole opiskelijan statusta ja joka ei myöskään osallistu minkään sortin harjoitteluun. Oikeastaan valmistuneena, alityöllis­tettynä free­lancerina sovin samaan kastiin. En kuiten­kaan ole yksin. ”73 000 työtöntä nuorta”, otsikoi Ylioppilaslehti tuoreimman numeronsa kannessa. Kokonaan toinen asia on, kauanko sitä kehtaa kutsua itseään nuoreksi. 

Tekstin tyylilajia selittää ehkä se, että olin 26-vuotias tuore maisteri, jota ahdistivat epävarma tulevaisuus ja poikaystävän tuloilla siipeily. Etenkin kun lähipiirissä oli useampia leveää dinkku-elämää (Double Income, No Children) viettäviä ystäviä. Mutta ihan hyvinhän me pärjättiin. On mysteeri, minne se toinen palkka nykyään sujuvasti katoaa. 

Mutta mitkä asiat ovat sitten viime kerran muuttuneet? Työkokemusta ja ammatillista itseluottamusta on karttunut mukavasti. Olen päässyt suunnittelemaan ja vetämään isojakin projekteja. Olen saanut arvokkaita oppitunteja hankalammistakin tilanteista. Tällä tiellä olisi luonteva jatkaa.




Entä mitä teen tällä kertaa eri tavalla? Ainakaan en avaa vanhoja työhakemuksiani lainkaan. Tartuin silloin aivan epäolennaisiin asioihin. Vaahtosin olemattomasta työkokemuksestani suhteettoman paljon enkä edes esitellyt itseäni kunnolla. 

Tuttavilla on myös ollut rohkaisevia kokemuksia avoimista hakemuksista. Kivasti on motivoitunutta ja pätevää jengiä palkattu, vaikkei paikkoja varsinaisesti olisikaan juuri sillä hetkellä ollut auki. 


Nyt olisi enää tärkein vaihe edessä, eli sanoista tekoihin... Hieman hirvittää. Siispä vinkit ja kommentit, lämpimästi tervetuloa!




Jälkimmäinen kuva: MorgueFile.
Lisää aiheesta muualla: Ylioppilaslehti 09/2010, Kortistossa. Teksti: Anna-Sofia Berner.


tiistai 10. tammikuuta 2012

Kaaoksen kesyttäjä

Luin vähän aikaa sitten Anne Te Welde-Luoman Kaaoksen kesyttäjän (Avain, 2010).  Ohut kirja, jolla oli yllättävän suuri vaikutus. 

Ja kauniskin se on.
Luulin itse asiassa ostaneeni ihan toisenlaisen teoksen. Ajattelin, että kirja sisältäisi enemmän  vinkkejä kalenterin, työpöydän ja -ajan organisoimiseen kuin kodin kaappien ja varastojen. Toisin kävi, mutta hyvä niin. Käänsin vaihteeksi katseeni kotiin. 

"Me yritämme siirtää ja sulloa saadaksemme tavarat mahtumaan, ja me tiivistämme ja nopeutamme tekemisiämme, jotta ehtisimme enemmän."
Kaaoksen kesyttäjässä on saatu hyvin kiinni ajastamme, joka on täynnä vaihtoehtoja ja valintoja. Kiireenkin keskellä pieni tutkailu tälle elämän osa-alueelle on paikallaan.

Tekstin tyyli on elämänhallintaoppaista tuttua me-muotoista tunnustamista ja kannustamista. Paikoin hyväntahtoinen rohkaisu ja tsemppi (tiedättehän) menee ylikin. Mutta kokonaisuudessa se ei kuitenkaan häirinnyt kohtuuttomasti. Teos sisältää vain muutamia piirroksia eikä lainkaan kuvia täydellisesti organisoiduista komeroista - onneksi. Eipähän tule suorituspaineita.

Omistaminen kuormittaa
"Kun yksi (elämän) osa-alue kuormittuu, vaikuttaa se muihinkin, oli sitten kyse tavaroista, papereista, kalenterista tai muistista. Liika tavara sitoo ja velvoittaa ja siten varastaa aikaa menoilta ja päinvastoin: tavaroita ei ehditä käydä läpi, laitteita ei ehditä ylläpitää, tekemisiä ei ehditä valmistella, asioita unohdetaan. Kaikki tämä aiheuttaa kiirettä, stressin ja riittämättömyyden tunnetta, huonoa omatuntoa ja pahimmillaan masennusta."

En tähän päivään mennessä ollut ajatellut, että säilyttäminen voisi olla rasite. Mutta sitähän se on. Mitä vähemmän painolastia ja velvoitteita raahaa mukanaan, sitä kevyempi olo on. Ja se kevenee entisestään, kun kotona ei tarvitse katsella paikkoja sillä silmällä, että tuokin pitäisi siivota, järjestää, kiillottaa ja niin edelleen. Ja luoja paratkoon, sellaisen takia ei todellakaan kannata masentua.

Kirja muljautti ajattelua sopivalla tavalla. Ja niinhän siinä kävi, että rupesin käymään läpi tavaroitani. Alku on vielä varovainen, mutta muutama paikka kotona on jo paremmassa ojennuksessa. Viikonloppuna lähtee ensimmäinen satsi kierrätykseen. Ensimmäinen huuto on myös menossa.  Suurin saavutukseni taisi kuitenkin olla innostuksen tartuttaminen mieheen, joka riehui kellarikomerossamme kokonaisen päivän. Lopputuloksena syntyi erittäin pedanttia jälkeä. 


Kannattaako se?
Omasta puolestani sanon, että kannattaa ehdottomasti, vaikka urakka onkin vielä kesken. Tavaraan takertuu turhan helposti. Ja minkä tähden? Jos luopuminen tuntuu vaikealta, kannattaa miettiä, millaisia tunteita tavaraan liittyy. Jos varastoa läpikäydessä vaakakuppi painuu enemmän syyllisyyden puolelle (tätäkään en koskaan käytä) kuin lämpimien (tai kipeidenkin) muistojen, tavarasta on aika luopua. 

Tärkeisiin elämänvaiheisiin liittyvät muistoesineet säilyttää tietysti mukanaan aina, mutta niitä on loppujen lopuksi aika vähän. Ja kysyä sopii, mitkä vaatteista todella kestävät jälkipolville säästämistä.

Ja ne paperit...
On se kuulkaa niin, että aikuisella ihmisellä pitää olla paperinsa järjestyksessä. Nyt minäkin sen ymmärrän. Todistukset, työ- ja palkkapaperit, terveys, osoitteet, pankkiasiat, takuutodistukset, kuitit, asunto... Näitähän riittää. 


Voilà!


Ajatella - nyt tiedän täsmälleen, mistä löydän rokotuskorttini. Aika kauan se kestikin. Mutta miten huojentavaa, että enää ei tarvitse tunkea lippusia lipaston ylälaatikkoon odottamaan perkaamista, mitä en koskaan kumminkaan ehdi tehdä.

Pieni askel ihmiselle ja... no, pieni askel ihmiselle, mutta askel kumminkin. 

torstai 5. tammikuuta 2012

Loppuja, alkuja ja vähän muutosvastarintaa


Loppiainen. Se tarkoittaa, että joulu on sitten virallisesti ohi. Ja sitäkin, että on aika hyvästellä joulukuusi. Kiitos, olit kaunis ja sinusta riitti iloa moneen iltaan. Vietimme kanssasi hyviä hetkiä, muutamat isommat juhlatkin. 


Viikolla on puhelin pärissyt ja sähköposti laulanut melkein tavalliseen tahtiin. Hyvästi loma! Sinäkin olit tärkeä ja tarpeellinen.

Arkeen paluu voi ottaa voimille. Hiljattain kävin pienen kamppailun itseni kanssa. Ahdistus yritti hiipiä mieleen, kun törmäsin muutosvastarintaan eräässä asiassa. Yleistähän se on, että kun jotakin muutetaan, se herättää vastustusta. Kumma kyllä, en ole vielä sopeutunut ilmiöön, vaikka alallani se on arkipäivää. 

Joskus korissa on yksinäistä.
Muutosvastarinnassa on se kurja puoli, että muutosviestin viejän on vaikea edistää asioita, jos omiin korviin  kantautuu lähinnä nurinaa ja tyytymättömyyttä. Jotenkin palaute pitäisi ottaa vastaan, reagoida, ja antaa sen valua lävitseen, sydämen kautta kulkematta. Ja saada kaikki tuntemaan, että yhteisellä asialla tässä ollaan.

Itse tunnen kritiikin kohdalle sattuessa usein riittämättömyyttä. Ei ole toiminut kovin hyvin, sen voin sanoa. Olen kuullut, että toisenlaisiakin metodeja on. Kiltit myötäilevät ja miettivät kotona, mitä olisi pitänyt sanoa, itsepiiskurit sisuuntuvat, härkäpäisten mielestä ärhäkkä puolustautuminen on paras keino selvitä kritiikistä - tai hyökkäyksestä, kuten he sen näkevät. Näilläkään keinoilla ei välttämättä pääse kovin pitkälle.

Kukin tyylillään.

Ihannetilanteessa palautteen saisi kasvokkain ja siinä tilanteessa pystyisi suhtautumaan siihen niin, että palautteen antaja tuntisi antaneensa jotakin arvokasta. (Ja todella, kun sitä tarkemmin katsoo: muutosvastarintaankin kätkeytyy halu muutokseen!)  Omat fiilikset voisi käsitellä tarvittaessa myöhemmin. 

Toistaiseksi olen pyöritellyt tätä tämänpäiväistä vain itsekseni. Loppiaisen kunniaksi aion lopettaa "Mitä hän silläkin tarkoitti" -vatvomisen tähän. Tuntemani tunne oli syntyhetkellään aito, mutta tällä kertaa siinä piehtarointi ei tuota kenellekään mitään hyötyä. Tässä tunnelmassa en todellakaan hukkaa pitkää bonusviikonloppua! Vastustan muutosvastarintaa - niin absurdilta kuin se ehkä kuulostaakin.

Jos sinunkin mielessäsi on nyt jokin epämiellyttävä kommentti, kokeile voisitko luopua sen kaiuttamisesta.  Kuulostele ensin, miksi ja mikä kommentissa tuntui tai tuntuu edelleen pahalta. Hengitä syvään, ja anna sanojen valua lävitsesi. 

Uskallatko päästää irti?


P.S. Näitä vinkkejä ei sitten ole tarkoitettu läheisten kanssa käytettäviksi. Siellä on hyväkin tuulettaa!


Kuvat: 2. kuva Wikimedia Commons, 3. kuva EveryStockPhoto.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Edessä ihana vuosi!

Uusi vuosi on alkanut, ja se todella alkaa puhtaalta pöydältä. Maisemakin on kuin valkoinen kanvas, kun vihdoin saatiin lunta. Lupailin aiemmin listata toiveitani ja tavoitteitani tulevalle vuodelle, ja tältä se nyt näyttää.


Tavoitteet kirkastuivat, kun kävin ajatuksella läpi vuoden 2011 ja katsoin rehellisesti, mitä oikein tapahtui, miten voin, mitä tein ja mitä en tehnyt sekä millaisia ajatuksia nämä asiat minussa herättivät, nyt ja silloin. Kuukausi kerrallaan, välillä piinallisenkin tarkasti. 

Mutta niin se vain on, että nykyisyyttä ei ole ilman menneisyyttä. Mikään ei muutu, jos mikään ei muutu. On tärkeää käydä läpi menneitä valintojaan ja niihin liittyviä tunteita, niin onnistumisia kuin kipeitäkin asioita.

Tässä kaikki?
Tulokset eivät ehkä näytä ulkopuoliselle niin järisyttäviltä, kuin miltä ne minusta nyt tuntuvat. Osasyy on tietysti siinäkin, etten ihan kaikkea viitsi täällä netissä repostella...

Erityisen ihmeellistä oli nähdä, mistä tingin - tietoisesti tai tiedostamatta. Tämä nainen näköjään tinkii itseään ilahduttavista pienistä asioista usein ja aivan liikaa. Laitoin ruokaa harvoin, näin ystäviäni vielä harvemmin, sukulaisia vielä tätäkin harvemmin, syksyllä alkanut liikuntaharrastus lopahti alkuunsa ja niin edelleen. En tinkinyt näistä asioista omasta tahdostani tai selkeänä valintana, vaan vähitellen ja huomaamatta. Lopulta toimin näin tietoisesti, pahasta olosta välittämättä. Tai välitinhän minä, mutta jatkoin silti. Priorisointi oli päin prinkkalaa.

Huonosti hoidetuissa ihmissuhteissa se näkyy esimerkiksi siten, että näen nyt joidenkuiden liikahtaneen minusta askeleen kauemmaksi. Eikä heitä voi tästä syyttää. Jonkinlainen herätys tapahtui silloin, kun soitin kaverille, ja hänen äänessään kuului aito hämmästys. Ja tämä vain siksi, että minä soitin hänelle. Mutta onneksi tiedän, että mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. 


Kun kysyy oikeita kysymyksiä, saa oikeita vastauksia
Mielenkiintoinen oppitunti tässä välitilinpäätöksessä oli se, että joskus parhaat esimerkkitarinat löytyvätkin omasta elämästä, ja niistä voi oppia paljonkin, jos vain haluaa. Vastauksia löytää niinkin läheltä kuin itseltään, jos vain malttaa kuunnella.

Toki tämänkaltaisia asioita voi pohtia ihan omin päinkin, mutta minua valmiit kysymykset helpottivat ajattelun jäsentämisessä. Käytin apuna jo aiemminkin mainitsemaani Huippuvuosi 2012 -suunnitelmaa. Aikaa kysymyksiin vastaamiseen menee, ainakin minulta meni useampi tunti useampana päivänä, mutta se todella kannattaa! Nyt näen ensi vuoden täynnä mahdollisuuksia ja pieniä konkreettisia tekoja, jotka tekevät minut onnelliseksi ja joita malttamattomana odotan.


Millainen se ensi vuosi sitten on?
Vietän aivan erilaisen, positiivisen, lempeän vuoden! Enemmän onnistumisen tunteita, enemmän pehmeyttä kovan tahdin sijaan. Ensi vuodesta ei kerrota kauhutarinoita kavereille, vaan se on täynnä hymyilyä, fiilistelyä, uusia asioita. 

Jos kaikki menisi putkeen...
Tammikuussa olisin täynnä uutta voimaa.
Helmikuussa hymyilyttäisi.
Maaliskuussa olisi uusien ideoiden aika. Tekisin ensimmäisiä siirtoja tulevan työn suhteen.
Huhtikuussa ilahtuisin jostakin isosti. Voisin myös nauttia ison projektin valmistumisesta.
Toukokuussa katse siirtyisi tulevaan. Tätä työtä olisi enää muutama kuukausi jäljellä.
Kesäkuussa voisin hoitaa projektit loppuun ja kertoa jo jatkosuunnitelmistani.
Heinäkuun lojuisin ja nautiskelisin. Olisin salaa innostunut jo uusista haasteista.
Elokuussa odottaisin uuden työn alkua kuin innokas koululainen.
Syyskuussa ulkoilisin töiden jälkeen ja hengittäisin raikasta syysilmaa.
Lokakuussa alkaisin varautua talven tuloon lempeästi lökötellen. Olisin ehkä enemmän kotihiirenä.
Marraskuussa nauttisin hetkestä.
Joulukuussa fiilistelisin joulua tätäkin vuotta enemmän.


Pieniä askeleita, ei mahdottomia tavoitteita. Onni on joskus aika yksinkertaista. Tästä tulee hyvä vuosi. Näen siinä niin paljon mahdollisuuksia ja hyvän mielen aiheita, että hymyilen jo valmiiksi. 

Millainen sinun ensi vuodestasi tulee?


Kaksi viimeistä kuvaa: Wikimedia Commons.