Parempaa aikaa etsimässä

Muutamakin projekti odottaa parempaa hetkeä. Tuttu tilanne? 

On niitä pienempiä, jotka kaipaisivat eniten vain asiaan ryhtymistä...

Kulmakarvat pitäisi nyppiä.

Kirjahyllyn ja vaatekaapin sisältöjä pitäisi karsia. 

Pitäisi liikkua enemmän. 

Ja sitten on sellaisia isompia, pidempää suunnittelua vaativia...

Kylpyhuone olisi remontin tarpeessa. 

Pitäisi kirjoittaa se kirja, jonka kesällä mietin markkinointia myöten.

Aika monta konditionaalia.

Tyhjät, kauniit muistivihot – story (and love) of my life.

Arkipäivän ihmeitä

Jotkut niissä onnistuvat.

Ovat vaikka kustannustoimittajia, joilla on pienet lapset ja jotka ehtivät vapaa-ajallaan ohjata ryhmäliikuntatunteja. 

Tai sitten ovat päivätöissä käyviä ihmisiä, jotka kirjoittavat mielenkiintoista blogia säännöllisesti – ja ainakin blogikirjoituksista päätellen viettävät sosiaalista elämää. 

Mistä nämä tehopakkaukset saavat energiansa ja tahdonvoimansa? Taisin olla jääkapilla tai päiväunilla siinä arvonnassa, kun näitä ominaisuuksia jaettiin. 

Olen hitaampaa sorttia. Kokkausinsipiraation iskiessä en suinkaan säntää ruokakauppaan vaan saatan hautautua keittokirjoihin tunneiksi.  Sen sijaan, että kirjoittaisin sivun kirjaani, kirjoitan samaisen sivun verran blogiini kirjoittamiseen ryhtymisen vaikeudesta.

Suunnittelua.

Siitä puhe...

Toisto sen paljastaa, mistä tässä todella on kyse. Minua harmittaa, etten ole edistänyt kirjaprojektiani. 

Kyllä sen pitäisi olla mahdollista. Esimerkkejä löytyy ihan läheltä. Eräs tuttuni on onnistunut kirjoittamaan romaanin menetelmällä puoli sivua päivässä: jos kirjoittaa joka päivä puoli sivua, vuoden päästä on romaanikäsis kasassa. Hämmentävän yksinkertaista.

Tiedän, että olisin tyytyväisempi, jos yksinkertaisesti aloittaisin. Mutta miten selättää oma mukavuudenhalunsa ja laiskuutensa? 

Jään tänne kasvattelemaan selkärankaa. Ehkä nypin ne kulmakarvatkin.

Kuvat Pinterestistä (Pita, Jane Midgley).

Elämä kouluttaa, minä en

Minusta piti tulla opettaja. Jonkin aikaa niitä töitä teinkin. Mutta sitten kurssi muuttui. Aina silloin tällöin – esimerkiksi näin syyslomaviikon alla – sitä saattaa löytää itsensä miettimästä, miksi valitsinkaan näin. 

Kuin tilauksesta minulle vastasi tänään Helsingin Sanomat. Sunnuntai-sivuille oli koottu opettajien kertomuksia nykykoulun arjesta.

"Koulu on ainoa paikka, minne voi tulla missä kunnossa tahansa"

Vaikka itse juttu olikin kenties tahallisen skandaalinkäryinen, sydän hypähti kurkkuun sitä lukiessa. Miten lapset voivat jo alakoulussa olla niin hukassa, että raivokohtauksissaan heittelevät tuoleja ja käyvät luokkatovereidensa kurkkuun ihan opettajan silmien alla? Tai sitten vedetään mutkat suoraksi ja tartutaan kurkusta kiinni ihan reteästi sitä opettajaa. 

Tunsin suurta huojennusta ja kiitollisuutta siitä, että minun ei tarvitse enää kantaa sellaista vastuuta. Tai käydä tahtojen taisteluja pituisteni hormonihöyryisten nuorten miesten kanssa.

Kuka keksi kutsumusduunit?

Opettajan työtä pidetään kutsumusammattina. Ja sehän tarkoittaa suomeksi, että työ on raskasta mutta palkitsevaa. Minusta ei ollut Levottomien sielujen michellepfeifferiksi. Työ on loputon ja alkaa jokaisen kanssa alusta, onhan jokainen nuori omalla tavallaan hukassa, niin kuin tietysti olla pitääkin.

Ei ensimmäinen, ei viimeinen romantisointi tästä aiheesta.

Ehkä tärkeintä on ollut päästä jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta. Nyt olen vastuussa enää omista tekemisistäni. Vastuuta on, mutta lähinnä asiakassuhteista ja sitä kautta liiketoiminnasta. Ainakin tällä hetkellä se tuntuu kevyemmältä. 

Ja toisaalta on ihan OK vaihtaa suuntaa, vaikka vielä monta kertaa. Tässä on loppu elämä aikaa. Vaikka sitten palata opettajaksi, jos siltä tuntuu.

Naps!

Sunnuntaina oli sitten se suuri päivä, kun kutrit katkesivat.

Kasvavat hiukseni sekoittuvat nyt entistä paremmin mallissa, jossa pisimmät hiukset yltävät hartioille. Hiukset saivat Studio Ysissä myös uuden, latvaa kohti vaalenevan persikkaisen sävyn.

Uutuudenviehätystä.

Omituista kyllä, tällä kertaa en katsonut kauhulla kampaajan lattialta lakaisemia latvoja. Lyhyempi malli tuntui heti kotoisalta. Nyt pari päivää myöhemmin mietin vain, olisiko pitänyt sittenkin leikata rohkeasti vielä enemmän...

P.S. Hieman ujostellen tuon lähikuvani tänne laitan, kun en ihan näin intiimejä otoksia ole toistaiseksi blogissani viljellyt. Vaan ovat ne muutkin omilla kasvoillaan esiintyvät bloggarit ilmeisesti hengissä selvinneet...